Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Matti Torvinen

Vaiteliaat veteraanit

Olen nähnyt monenlaisia Matin-päiviä. Lapsena menimme koko perhe sotaveteraanin ja mökkiläisten yhteisen kyntömiehen Matti Reinikaisen nimipäiville. Matin Aila oli mestarileipuri, ja kahvipöydässä oli monta sorttia niin aikuisille kuin lapsillekin.

Aikuisena oli monessa työpaikassa nimipäiväsankarin velvollisuutena tarjota pullaa tai kakkua. Ylämyllyn varuskunnan autohallilla joku saattoi nähdä, kun kävelen tien poikki kahvihuonetta kohti ja kutsua lähetin paikalle. Lähetille kymppi, kahvikimppaan piti hakea munkkeja sotilaskodista.

Tänä vuonna Mattien nimipäivä oli musta. TV-uutiset ahdistaa, mutta koko ajan niitä tulee väijyneeksi. Kun kylään sattuu lapsenlapsia, tilannetta seurataan vähemmän. Onneksi silloin on muuta ajateltavaa, ja TV saa olla rauhassa. Mutta tekstipuolelta voi kuitenkin välillä vilkaista.

Moni on sanonut, että sotaveteraanit puhuivat sodasta vain vähän tai ei lainkaan. Veteraanius ei ollut ihmeellinen asia, koska suurten ikäluokkien isät olivat järjestään veteraaneja, ja sodan kauhuista tiesivät kaikki aikuiset. Siispä mitä turhia noista jauhamaan.

Mustan päivän jälkeen tajuan, että veteraanien vaiteliaisuutta selitti toinenkin asia: suuret ikäluokat. Melkein joka mökissä oli alle kouluikäisiä lapsia. Heitä säästettiin ahdistavilta kertomuksilta. Jotkut kouluikäiset taas olisivat ehkä saaneet liian hyviä ainekirjoituksen aiheita.

Tässä puhun itsestäni. Minulla oli syksyisin koulun ainekirjoituksissa kesän tapahtumista kertoessani tapana vahvasti liioitella. Jos kerroin onkireissusta, niin aina nousi myrsky, vain vaivoin ehdimme soutaa saareen turvaan. Toisinaan vene kaatuikin ja hukkuminen oli lähellä.

Isästä ehkä ei olisi ollut mieluisaa lukea liioiteltua sankaritarinaa.

Jollakin isän kaverilla oli puujalka, toisella tyhjä hiha. Jollakin oli musta lappu silmän päällä. Isältä puuttui toisesta kädestä yksi sormi, lisäksi kunniamerkit näkyivät saunassa, selkä oli täynnä kuoppia. Isän saunakaverilta Antti Laamaselta puuttui toisen jalan kantapää, ja hartioissa oli arpia. Niinpä meille lapsille oli helppo perustella, että sotavammoissa ei ole mitään ihmeellistä, ja että niitä on monilla miehillä eikä niitä ei tarvitse pelätä.

Vasta aikuisena – isän jo viisikymppisenä kuoltua aivoverenvuotoon – luin hänen sotilaspassiaan. Haavoittuminen 1.7.1944 Ihantalassa, sairaalasta kotiin vapun jälkeen 1945. Lisäksi isän kaveri kertoi luulleensa isän jo kuolleen.

Kotona pappa ja mummo säikähtivät kaksi kertaa pahasti, kun ensin kesällä 1944 tuli postissa kello ja lompakko, ilman saatekirjettä. Lisäksi myöhään syksyllä tuli sairaalasta vieraalla käsialalla kirjoitettu kirje. Isän oikea käsi ei vielä toiminut, ja hoitaja kirjoitti sanelun mukaan.

Näiltä ahdistavilta asioilta meitä lapsia säästeltiin. Kerrottiin vain tarpeellinen tieto.

Presidentti Mauno Koivisto sanoi, että jos emme tiedä miten käy, niin olettakaamme, että kaikki menee hyvin. Toivottavasti tämä toteutuu, ja voimme kertoa lapsenlapsille lauluin!

Kommentoi

Hae Heilistä