Riittävän vanha

Henkisesti olen aika usein mummo. Herään joka aamu viideltä, tykkään mennä nukkumaan ennen kymmentä. Syön aamulla kaurapuuroa, en todellakaan valvo pikkutunneille enkä kestä mökämusiikkia.

Aika usein tunnen olevani 28-vuotias: lähestyn sellaista aikuisikää, jossa ymmärretään monia asioita maailmasta, mutta jossa toinen jalka yhä kulkee nuorisokulttuurissa. Pyörin luontevasti somekanavissa ja nauran samoille meemeille kavereiden teini-ikäisten lasten kanssa.

Hetkittäin olen myös aivan kakara, siis se sama 7-vuotias tyttönen, joka rakasti koiria ja luki iltaisin liian myöhään ponitalli-kirjoja sängyssä.

Ja sitten virallisesti olen nelikymppinen kahden pienen lapsen äiti, jolla on työkiireet, liian vähän aikaa ystäville sekä ainainen pelko siitä, että näytän ja kuulostan keski-ikäiseltä voivottelijalta.

Ikä on niin kummallinen asia. Lapsena ja nuorena se mittaa kaikkea: viisi vuotta on ikuisuus, kun vertaa eka- ja kuutosluokkalaisen arvoasemaa koulunpihalla. Ikä määrää, milloin voi ajaa mopolla tai lähteä baariin.

Ainakin 1990-luvun nuorten keskuudessa oli yksi toive ylitse muiden: ollapa vanhempi. Kun toive toteutui vain yksi päivä kerrallaan, piti vanhentumista yrittää edistää pukeutumisella, meikillä ja väärennetyillä henkkareilla. Maagisen täysi-ikäisyyden rajapyykin jälkeen oli toiveissa tulla pian parikymppiseksi. Ja vielä senkin jälkeen oli monta vuotta sellainen olo, että voi kun olen tällainen juniori – kun satuin olemaan nuorin työpaikalla tai harrastusporukassa.

On vaikea muistaa, milloin tunsin oloni riittävän vanhaksi.

Viime kesänä täytin 40, ja muistin yhtäkkiä olevani jonkin ikäinen. 64-vuotias tätini onnitteli tekstiviestillä ”Ole onnellinen, kun olet vielä noin nuori”. Olo oli sillä hetkellä aivan toinen; mielessäni neljäkymmentä oli yhtäkkiä se pimeyden rajapiste, josta alkaa keski-ikä ja vääjäämätön rapistuminen. Ainakin kanat vanhenevat, jos munat eivät – enää ei kannata monta vuotta pähkäillä lapsilukuaan.

Heti syntymäpäiväjuhlia seuraavana päivänä minut onneksi täytti valtava kiitollisuuden tunne. Että voikin olla ihana ikä! Muistin ajatelleeni jo nuorena, että nelikymppisenä olen varmasti onnellisimmillani. Silloin tosin kuvittelin, että olisin täydellisen sinut peilikuvani kanssa, valmis ja kypsä nainen, joka hallitsee asiat, pitää kielenkantansa kurissa eikä sählää typeryyksiä.

Todellisuushan osoittautui aivan toiseksi, mutta jostain syystä keskeneräisyyden sietäminen on helpompaa kuin koskaan ennen.

Minkä ikäinen on keski-ikäinen? Entä vanhus? Ihmisen eliniän odote on kasvanut ja elämäntyylien kirjo laajentunut niin vauhdilla, että käsitteemme eivät kestä perässä. Nuoruus on venynyt neljänkympin korville, keski-ikä alkaa aikaisintaan 55-vuotiaana, vanhuus monella 75-vuotiaana.

Määrittelystä on helppo loukkaantua, ja siksi meillä onkin nykyään seniorit, ikäihmiset, nuoret aikuiset ja iättömät.

Vanha viisaus pitänee tässä(kin) paikkansa: vanheneminen on ainoa tapaa elää pitempään.