Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Saara Sahlstén

Miksi pimpistä kannattaa puhua?

Kuvitellaan koululainen, jota joku tönii välitunnilla. Todennäköisesti hän kertoo vääryydestä opelle ensi tilassa. Oikeastaan suuri osa jo hiekkalaatikkoikäisistä tietää tönimisen olevan väärin. Usein lapset raportoivat toisen rikkomuksista ja omista oikeuksista tarmokkaasti: ”Itii, tuo löi! Tetään ei taa tatuttaa!”

Entäpä jos koululaisella on punkki pippelissä? Uskaltaako hän mennä kertomaan opelle? Vaikka punkki hirvittäisi, niin häpeä voi olla niin suuri, ettei lapsi kehtaa kertoa kenellekään koulussa. Hyvä jos kotonakaan.

Häpeä liittyy siihen, mistä ei puhuta, mikä on vaiettu vaivaannuttavaksi. Jos esimerkiksi sukuelimistä on puhuttu kotona ja hoidossa pienestä alkaen luontevasti, niin puhuminen on helpompaa myös kouluiässä.

Vastasyntynyt ei häpeä mitään kehonsa paikkoja vaan hyväksyy itsensä estoitta. On tervettä, että pikkulapsi suhtautuu kehoon iloisen uteliaasti. Häpeä opitaan kuitenkin nopeasti vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Usein jo kolmevuotiaasta huomaa, ovatko sukuelimet hänelle tavallisia sanoja vai onko suu pesty saippualla. Aikuiset auttavat lapsia vessassa vuosien ajan päivittäin, joten tilaisuuksia puhua luontevasti on jatkuvasti. Mutta jos sukuelinten oikeita nimiä ei ole arjessa käytetty eikä muistakaan intiimeistä asioista ole juteltu, niin ei ole ihme, että punkista kertominen nolottaa liikaa.

Entä jos lapsi kohtaa seksuaalirikoksen? Kuinka hän silloin rohkenee kertoa aikuiselle, kun häpeä on usein punkkia isompi. Kuvitellaan, että alakoululaisen kiva etäkaveri pyytää somessa pitkän viestittelyn jälkeen lähettämään kuvan omasta pimpistä. Tai läheinen eno aloittaa uuden alapääleikin, joka on ”hauska yhteinen salaisuus”. Soiko lapsella hälytyskellot? Tietääkö hän, että tämä on väärin? Kuten se töniminen.

Tietääkö lapsi, ettei ole normaalia pyytää kuvaa kehon intiimeistä paikoista? Tietääkö hän, että pitää kiireen vilkkaa kertoa aikuiselle? Harva kertoo, jos pelkää, että puhelin otetaan pois tai tulee toruja.

Lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia on tapahtunut valitettavasti aina. Itä-Suomen poliisin tietoon tuli vuonna 2021 lapsen seksuaalisia hyväksikäyttötapauksia 40 prosenttia enemmän kuin vuonna 2020. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset tulevat harvoin ilmi. Tyypillisiä syitä rikosten piiloon jäämiseen on, ettei lapsi tunnista rikosta, tiedä kuinka toimia tai uskalla kertoa aikuisille.

Seksuaalirikoksia voidaan ennaltaehkäistä tehokkaasti seksuaalikasvatuksella. Kyse ei ole kalvosulkeisista, vaan lapsen seksuaalikasvatus tapahtuu ennen kaikkea arjen spontaaneissa tilanteissa. Aivan kuin liikennesääntöjen tai hiekkalaatikkotapojen opettaminen.

Tärkeintä on aikuisten luonteva puhetapa. Nämä hetket ovat pieniä mutta merkitykseltään isoja. Lapsi tarvitsee tietoa kehoista, tunnetaitoja ja käsityksen, että hän on arvokas – joka paikasta. Se on turvataitojen eli itsensä suojelemisen pohja.

Otetaanko tavoitteeksi, että jatkossa meidän lapsemme osaavat kertoa meille intiimeistä asioista? Ja kunnioittaa itseään yhtä lailla kuin hiekkalaatikkorikkeissä?

Kommentoi

Hae Heilistä