Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Työmatkan varrelta

Toukokuussa poljen töistä kotia kohti rivakkaa vauhtia. Ylämäen jälkeen luvassa on pieni alamäki, jossa jalat saavat huilata hetken. Samassa silmiini tarttuu näky, joka melkein saa jarruttamaan. Tien varressa sijaitsevan pienen punaisen mökin takapihalla on sauna. Pihamaa puskee tulppaaneja, sinivuokkoja, narsisseja ja valkovuokkoja.

Saunan piipusta nousee savu, ja pienen saunan rappusilla seisoo mies, pyyhe vyötäröllään. Miehen iho on saunan punoittama, selvästi juuri kipakkaa löylyä maistanut.

Tuo iäkäs mies puolestaan selvästikin on päivän työnsä tehnyt. Miehen asennosta näkee, että työ on ollut fyysistä, on ollut vuosia ja vuosikymmeniä. Olisiko tänään ollut ohjelmassa puusavottaa? Peltoa talon ympärillä ei näy, mutta tuon miehen käteen voisi kuvitella kuokan tai viikatteen. Hetkinen: onhan tuolla kasvimaa. Olisiko sittenkin tänään peltoon istutettu perunaa? Jotain, mistä tulee tunne, että ensi talvestakin selvitään, menipä maailma miten hulluun suuntaan tahansa.

 

Kesäkuun ensimmäisten päivien aamuina tuntuu siltä, ettei maailmassa ole parempaa paikkaa kuin juuri tämä. Vaaleanvihreät koivut puskevat lehteä suuremmaksi päivä päivältä. Työmatkalla tuoksuu kuin saunassa: kostea koivunlehti lämpimässä hauteessa.

Tuoksukuoroon liittyy myös suosikkini tuomi. Sen tuoksu sysää minut suoraan lapsuuteen. Kevätlukukauden viimeiseen koulupäivään, lauantaiaamuun, jolloin luokassa syödään Juhlatuutit, lauletaan Suvivirsi. Otetaan todistukset matkaan ja pyöräillään kohti kotia. Kaikki on edessä, kesä, elämä.

Valheellinen vapaudentunne ja katteeton optimismi valtaavat mielen vielä näin nelikymppisenäkin. Kun annan alkukesän värien, valojen ja tuoksun tunkeutua ihon alle, kaikki on hyvin, ainakin hetken tässä pyörän selässä.

Samassa näen edessäni miehen. Hän kävelee hiukan oudosti ontuen. Vähän matkan päästä huomaan syyn: miehellä on jalassa vain yksi kenkä, toinen on jäänyt matkasta.

Hymähdän ajatukselle liian kovista bileistä ja raikulimaisista jatkoista, jotka ovat päättyneet siihen aikaan aamulla, kun minä jo suuntaan töihin. Samassa tunnistan henkilön, ja huvitus vaihtuu surumieliseksi. Tämän miehen elämästä on juhla kaukana. Hän on koditon, ja tietenkin juuri vapautunut putkasta. Mistähän hän saa uudet kengät? Ja milloin?

 

Syyskuisena tiistaina poljen sateessa. Nihkeäksi muuttunut takki ei enää pidä vettä, ja iho viilenee sen alla. Hiljennän sen verran, että saan pyyhkäistyä silmälasit kuiviksi, kun saavun asuinalueelle. Työpaikalle on vielä vartin matka.

Samassa vilkaisen lapsuuden koulukaverini kotitaloa, jonka ohi kuljen päivittäin. Ikkunan takana koulukaverin isä kävelee juuri keittiönpöydän ääreen. Kainalossa on Karjalainen, toisessa kädessä leipälautanen, toisessa kahvipannu. Näkee, että eläkeläisellä ei ole kiire. Olemus on rauhallisen tyyni, vielä aavistuksen uninen. Pöytävalossa palaa lämpimän keltainen valo, leivinuunissa juuri sytytetty tuli.

Jatkan polkemista.

Kommentoi

Hae Heilistä