Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Elisa Muhonen

Karjalasta kajahtaa – vieläkin

Iän myötä olen huomannut olevani entistä kiinnostuneempi sukujuuristani. Kun tilasin pari vuotta sitten DNA-testin, odotin tuloksia malttamattomana. Tiettävästi minulla on kaukaisia sukujuuria Ruotsissa, Saksassa ja Venäjällä, joten oletin testituloksissa näkyvän yhteyksiä vähintäänkin naapurimaihin. Ehkä tulokset myös yllättäisivät ja paljastaisivat veressäni olevan etnisyyksiä, joita en ollut tullut ajatelleeksikaan.

Kun laboratoriovastaukset olivat kuuden viikon päästä valmiit, avasin jännittyneenä sovelluksen, jonka kautta pääsisin tarkastelemaan tuloksia. Myönnän olleen hieman pettynyt, kun etnisyysarvion mukaan olen – yllätys yllätys –, sataprosenttisesti suomalainen.

Geneettinen ryhmittely kertoi, että minussa on paljon karjalaista verta, ja sekös vasta tuntuikin tylsältä. Missä olivat kansainväliset germaanigeenit? Epäilin, että tulokset eivät näyttäneet kuin lähisukuun liittyviä yhteyksiä, enkä sen koommin enää miettinyt sukujuuriani.

Karjalaisuus tuli vastaan myös rakkaan lukuharrastukseni parissa. Etsin säännöllisesti uusia lukuvinkkejä kirjakauppojen nettisivujen top-listoilta, ja parin vuoden ajan lähes poikkeuksitta listoilla on keikkunut Lotta Saahkon kirja Papan kanssa kahvilla. Kirjan nimi ei herättänyt minussa sen koommin suurta mielenkiintoa kuin ajatuksiakaan, joten en ollut vaivautunut edes selvittämään, mistä teos kertoo.

Päätin kuitenkin tänä keväänä antaa kirjalle mahdollisuuden ja voinpa vain todeta, ettei ole kirjaa kansiin katsominen. Luin kirjan muutamassa päivässä, sillä tarina Karjalan evakkopojasta eli kirjan nimessä mainitusta papasta piti jatkuvasti otteessaan. Kirja nauratti, herkisti ja pisti miettimään elämää sodanaikaisessa Suomessa.

Myös isoäitini joutui pienenä tyttönä lähtemään evakkoon Ilomantsista Ruotsiin, eikä hän harmillisesti puhu mielellään lapsuudestaan sen aikaisten tapahtumien vuoksi. Vaikka evakkomuistelmat eivät varmasti olleet helppoja Saahkon papalle itsellekään, maalasi kirja upeasti ja havainnollistavasti ajankuvaa – unohtamatta sodan tuomaa jatkuvaa epävarmuutta ja pelkoa läheisten puolesta. Kirjan ansiosta ymmärrän nyt myös isoäitini kokemuksia paremmin.

Huomaan nykyään ajattelevani sukujuuriani toisella tavalla. Karjalaisuus ei vaikutakaan enää niin mitäänsanomattomalta kuin aiemmin.

1870-luvulla Sakari Topelius kuvasi karjalaisia Suomen kansan ”valopuoleksi”, ja nykyäänkin karjalaisia luonnehditaan ystävällisiksi, reippaiksi ja puheliaiksi.

Tunnen jopa hieman ylpeyttä perimästäni ja sitäkin enemmän mielenkiintoa karjalaisuutta kohtaan – mitä kaikkea he ovatkaan joutuneet kokemaan, niin hyvässä kuin pahassa. En osaa edes kuvitella, miltä tuntuu paeta omasta kodistaan vailla varmuutta turvallisesta ja vakaasta tulevaisuudesta.

Surullisinta on, että jotkut kansat joutuvat elämään tällaisessa painajaisessa vielä tänäkin päivänä. Tunnustan, että horjuva maailmanpoliittinen tilanne onkin mahdollisesti vaikuttanut ajatusmaailmani muuttumiseen. Ei voi kuin toivoa, ettei Suomessa tarvitsisi enää koskaan elää evakkoaikaa uudelleen.

Kommentoi

Hae Heilistä