Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Katri Hirvonen

Kymmenen viikon kestolotto

Ei voi olla totta, karjahti mies lottokuponki kädessään. No eihän se ollutkaan, se mitä toivoin, vaan se, että kymmenen viikkoa oli taas kulunut umpeen. Sen mukana hujahti kevät. Seuraavan kestoloton jälkeen on syksy. Minne aika katoaa?

Sitä samaa ovat viime viikolla ihmetelleet lukuisat vanhemmat, isovanhemmat, kummit ja sukulaiset juhliessaan jälkikasvun päättäjäisjuhlia, todistuksia ja valkolakkeja. Iloisissa, ylpeyttä ja rakkautta täynnä olevissa katseissa on myös haikeutta, sillä valmistuminen merkitsee aikakauden päättymistä ja todentaa vuosien kulumisen.

Juhlat pysäyttävät miettimään ajan juoksua. Kun onnittelen valmistunutta nuorta, onnittelen opintojen taakse jäämisestä. Yritän pitää inhorealistista luonnettani kurissa ja niellä onnentoivotukset tulevalle 50 vuodelle työelämässä, sillä se saattaisi tuntua karulta. Vaikka onhan se onnellinen asia, jos edessä on viisi vuosikymmentä työelämää. Se kertoo terveydestä ja kyvykkyydestä.

Kun onnittelin 90-vuotiasta tätiäni, mietin, onko kulunut 90 vuotta lyhempi aika kuin edessä oleva yhtä pitkä ajanjakso.

Tulevien päivien määrää ei kukaan meistä tiedä, mutta tilastollinen todennäköisyys sille, että olen juhlimassa omia ysikymppisiäni, on suuri. Sitä päivää on minun odoteltava lähes neljä vuosikymmentä, ja se tuntuu kaukaiselta, vaikka taakse jääneet vuosikymmenet ovat vilahtaneet hetkessä.

Katselin valokuvaa kolmesta ystävysten vauvasta vierekkäin turvakaukaloissaan olohuoneen lattialla. Nyt vauvamme saivat käteensä peruskoulun päättötodistukset ja suuntaavat kohti uutta elämänvaihetta. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain, hoilataan laulussa, joka saa äidin silmät hikoilemaan.

Nuoret näyttävät aikuisilta ja aikuiset nuorilta. Eräs ystävä kertoi hämmentyneenä nähneensä junassa ”solttupojan, joka näytti kolmetoistavuotiaalta”. Toinen komppasi havaintoa lakonisesti: ”Joo, sen pikkuveli on meillä työterveyslääkärinä.”

Tapasin kerran nuorelta näyttävän miehen, joka ehdotti yhteistä kymmenen viikon kestolottoa. Olin juosta karkuun, sillä niin pitkä sitoutuminen hirvitti. Myöhemmin uskaltauduin pidempiinkin sitoumuksiin, kuten kahden vuosikymmenen yhteiseen lainaan.

Nyt kestolotto on uusittu toista sataa kertaa, eikä vieläkään ole tärpännyt, mutta hiukset ovat harmaantuneet ja lainatkin lyhentyneet.

Aika on suhteellista mutta samalla hyvin ehdotonta. Riippumatta siitä, mittaako mennyttä vai tulevaa, almanakalla, kestolotolla, koulun tai lainan loppumisella, jonkin tulevan odottelulla tai sen pelkäämisellä, jokainen tunti on tasan samanpituinen kuin edellinen ja seuraava.

Aikaa ei voi hallita, vaikka työelämäoppaat ja ajankäyttöanalyysit niin uskottelevat, kun työviikko tuntuu olevan pelkkä maanantain ja perjantain välinen yö.

Aikaa en pysty suitsimaan, mutta itseäni pystyn. Osaanko pysähtyä ja hengittää syvään tässä alkukesän raikkaassa vihreydessä ja linnunlaulun täyttämässä maisemassa? Jo se olisi pieni lottovoitto.

Kommentoi

Hae Heilistä