Julkaistu    |  Päivitetty 
Ritva Martikainen

Mitä uskaltaa sanoa?

Muutimme toiselle paikkakunnalle, kun olin 3-vuotias. Naapurissa oli ikäiseni poika leikkikaverina. Hänellä oli kauniit tumman ruskeat silmät. En ollut aikaisemmin nähnyt sellaisia. Olin kysynyt häneltä, että onko sinulla ostosilmät. Pitäisikö minun nyt pyytää anteeksi, että olen mennyt 50-luvun lopulla sanomaan noin.

Katsoin tv-ohjelmaa, missä maahanmuuttaja kertoi, että on rasismia, jos suomalainen kysyy, että mistä maasta olet tullut tai mainitsee, että onpa sinulla kauniit mustat hiukset. Kysyjä viestittää: Et ole kantasuomalainen. Jos haluaa loukkaantua ja pöyristyä niin helppoa vaikuttaa olevan!

Saamelaisten käsitöitä en uskalla ostaa, sillä en halua omia heidän kulttuuriaan. Tästä tuli mieleeni, että olen koko elämäni ajan punastellut ihan minkälaisissa tilanteissa vain. Keskikoulussa muutamat pienet luokkakaveripojat nimittelivät minua punanahaksi tai inkkariksi. Onko tässä kysymys kulttuurisesta omimisesta, vaikka kiusaamiselta nimittely enemmän vaikuttaa.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni Valtaojan ja Ebrahimin keskustelusta. Itse en ymmärtänyt Valtaojan puheessa olleen mitään loukkaavaksi tarkoitettua. Turvaton, epäsensitiivinen ja epämukava olo ihmetyttävät. Nenäpäiväkin on valkoista ylivaltaa? Jokainen meistä tietää, mihin sanaan viitataan n-sanalla, joten se, että käyttää vain alkukirjainta, ei poista sitä, mitä sanaa tarkoitetaan. Tämä on kuitenkin hyväksyttyä kielenkäyttöä.

Ebrahimin purkaus saa aikaan tunteen, että ulkomaalaistaustaisten kanssa on vaikea tietää, mistä voi puhua, jotta ei loukkaa.

Turvallista lienee puhua säästä.

Kommentoi

Hae Heilistä