Suomettuminen on oikeiston käyttämä leimakirves

Kansainvälisessä keskustelussa suomettumiselle on kuitenkin annettu myös toisenlaista sisältöä. Heti Ukrainan kriisin puhjettua vuonna 2014 Yhdysvaltain entinen ulkoministeri rauhan Nobelin saanut Henry Kissinger piti suomettumista hyvänä ratkaisuna Ukrainan kriisiin. Viime syksynä hän täsmensi ajatuksiaan brittilehden haastattelussa. Paras olisi ”Ukraina, joka voi toimia selkeästi idän ja lännen siltana eikä jomman kumman puolen jakolinjana... Kannatan siis tulosta, joka on kuten Suomi, missä maan poliittinen asema on erittäin selvä, mutta turvallisuusasema on sellainen, ettei se johda välittömään törmäykseen. Sitä minä pitäisin parhaana.”

Minäkin pidän Suomen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, enkä tykkää ollenkaan, että sitä hämärretään Nato-option vilauttelulla, isäntämaasopimuksella tai vieraiden joukkojen harjoittelulla Suomen alueella. Enkä vieraisiin sotiin menolla Nato-kumppanuuden vuoksi. ”Suomettumisen” aikaan semmoisesta ei ollut puhettakaan. Kun Neuvostoliiton puolustusministeri Ustinov esitti yhteisiä sotaharjoituksia Varsovan liiton kanssa, niin Kekkonen sanoi ”eiköhän mennä löylyyn” ja siihen se jäi.

Nytkin tarvittaisiin maan johdolta käytännön politiikassa selkokielistä sotilaallisen liittoutumattomuuden puolustamista.