Kirkkoon liittyneiden määrä kasvaa hiljalleen – Joke Leppänen palasi takaisin yli 50 vuoden tauon jälkeen

Kun vuonna 1960 valmistuneen Pielisensuun kirkon kellot soivat, kuulee joensuulainen Jouko ”Joke” Leppänen, 70, niissä omat vanhempansa.

– Minulle tulee mieleen valokuva isästäni, joka oli asentamassa näitä kirkonkelloja. Pienempi kirkonkello taas on lahjoitus rajan taakse jääneeltä Pälkjärven pitäjän seurakunnalta.

– Se kello tuo mieleeni äitini, joka joutui sieltä aikanaan lähtemään evakkoon. Siinä mielessä Pielisensuun seurakunta on osa minua, Niinivaaralla asuva Leppänen kertoo.

Tuttujen kellojen kutsu oli yksi tekijä, joka sai Leppäsen liittymään yli 50 vuoden jälkeen takaisin evankelis-luterilaiseen kirkkoon viime joulun aikoihin. Toinen merkittävä tekijä oli Pielisensuun kirkossa joulun alla pidetty kastejuhla.

– Kastejuhlien kahvittelun yhteydessä kävin hyvän keskustelun erään seurakunnan työntekijän kanssa, ja vielä kun lapsen nimeksi tuli Toivo, niin ajattelin, että eiköhän se ole siinä. Menin kotiin ja liityin vielä samana iltana takaisin kirkkoon.

– Olin toki miettinyt kirkkoon liittymistä jo pitkään, mutta nämä tekijät sinetöivät päätöksen.

^{Kirkkoon liittyneiden} määrä on viime vuosina ollut hienoisessa kasvussa, Joensuun evankelis-luterilaisen seurakuntayhtymän viestinnästä kerrotaan. Viime vuonna Suomessa kirkkoon liittyi 21 047 henkilöä, ja heistä 13 880 oli yli 20-vuotiaita. Lapsia kastettiin 21 961.

Joensuussa kirkkoon liittyi viime vuonna 252 henkilöä. Heistä yli 20-vuotiaita oli 191. Lisäksi kastettiin 278 lasta.

Tärkeimpiä syitä sille, miksi aikuiset liittyvät kirkkoon, ovat vihkiminen, kummiksi pyytäminen ja lapsen kaste. Osa liittyjistä haluaa myös pohtia uskon asioita.

Kirkosta Joke Leppänen erosi vuonna 1972. Yhtä tarkkaa syytä eroamiselle hän ei osaa sanoa, mutta Suomi oli hänen mukaansa tuolloin hyvin erilainen paikka. Varsinkin kulttuuripiireissä vallinnut taistolainen eetos oli vahvaa, eikä kodin, uskonnon ja isänmaan ajattelu ollut kovassa huudossa.

– Kyllähän se asetti nuorelle miehelle oman paineensa mennä vallitsevan virtauksen mukana. Silloin se kirkosta eroaminen tuntui jopa ihan hyvältä ratkaisulta, ja koko asia unohtui moneksi vuodeksi.

– Enkä minä koskaan eronnut hengellisyydestä vaan kirkosta instituutiona.

^{Leppänen kertoo} kokeneensa taistolaisuuden lävistämän kulttuuri-ilmapiirin ylipäätään kapeaksi eikä lainkaan omakseen.

– Vähätkin rippeet taistolaisuudesta minussa karisivat turistimatkalla Leningradiin. Muistan, kun katsoin bussista ulos Viipurin kohdilla ja näin sen ahdistavan tunnelman – sen todellisuuden, joka Neuvostoliitossa vallitsi.

Joensuulainen kulttuurielämä saattaisi olla hyvin erinäköinen ilman Joke Leppäsen kädenjälkeä. Hänellä on ollut näppinsä pelissä lukuisissa maakunnan kulttuuritapahtumissa. Leppänen on ollut mukana laittamassa aluilleen muun muassa Ilosaarirockia, Joensuun Jazzkerho-76 ry:tä, Ilovaarirockia, Popkatua, Vekararokkia ja Joensuun Parafest-tapahtumaa. Hän oli mukana puhaltamassa uutta pontta myös Joensuun Gospel-festivaaleihin. Leppänen kertookin, että osin kulttuurin kautta hän säilytti läpi vuosikymmenten kytköksen myös hengellisyyteen.

– Jos ajatellaan kirkkoa ja sen jättämää jälkeä kulttuurihistoriaan, niin sehän on valtava. Kirjallisuus, musiikki, maalaustaide, arkkitehtuuri sekä kirkkotekstiilit, kaikissa niissä hengellisyys on lähes aina läsnä jollain muotoa, Leppänen sanoo.

– On myös hyvä muistaa, että monilla maailman parhaista tulkitsijoista on gospel-tausta, esimerkiksi Aretha Franklinilla sekä Tina Turnerilla, he ovat laulaneet lapsena kirkkokuoroissa. Se heidän tulkintansa tulee jostain niin syvältä, etten osaa edes kuvailla.

^{Hengellisyyttä Joke} Leppäselle ovat myös perheen yhteen kokoavat perinteet ja pysähtyminen.

– Viime jouluaattona, vaikka en silloin vielä kuulunut kirkkoon, minulla oli toiveena, että joulupöydässä luetaan jouluevankeliumi, kuten silloin, kun lapset olivat vielä pienempiä. Ja kyllähän se tuntui hyvältä, kun yksi perheenjäsenistä sitten ehdotti, että eikös sitä luettaisi evankeliumi.

Leppänen kertoo, ettei näytä hengellisyyttään juurikaan ulospäin. Hengellisyytensä hän kohtaa usein siellä, missä ei ole hälyä.

– Tykkään liikkua luonnossa ja kävellä paljon. Vertaan elämääni niin, että auringonnousu on kaunis, mutta auringonlasku on yhtä kaunis.

– Syntyykö uudestaan vai kasvaako puuksi, jossa linnut saavat laulaa, sillä ei ole minulle väliä. Tärkeintä on, että minulla on rauha itseni kanssa.

Kirkoissa Jouko Leppänen kertoo viihtyvänsä. Hän vierailee mielellään Marja-vaimonsa kanssa kirkoissa, missä päin Suomea sitten liikkuukaan.

– Haaveissamme vaimon kanssa olisi joskus kierrellä pienten paikkakuntien kirkkoja kattavasti läpi. Joka kylässähän meillä on kirkko, toki myös nykyään S-market, Leppänen vitsailee.

^{Pielisensuun kirkon} sekä seurakunnan Joke Leppänen kokee myös jälkikasvunsa kautta tärkeäksi. Osa hänen lapsistaan ja tätä nykyä myös lapsenlapsista on mukana kirkon toiminnassa, kuten kuoroissa. Omasta hengellisyydestään puhumista Leppänen ei koe vaikeaksi.

– Olen sitä mieltä, että jos jostain aiheesta on vaikea puhua, silloin siitä nimenomaan pitää puhua avoimesti – turha ihmisten välille on rakentaa karsinoita.

– Ainahan sitä voi tulla myös lunta tupaan, mutta jos miettii tätä hajanaista nykypäivää, niin mielestäni on hyvä uskoa edes johonkin, että voi löytää rauhan itsensä kanssa.

Kirkon mukautumista tähän päivään Joke Leppänen pohtii vertauskuvin ja punniten.

– Virtaava vesi löytää aina uomansa. Koen, ettei minulla ei ole vara määrittää kenenkään uskonnollisuutta.

– Kyllä sinne siipien alle mahtuu monenlaista porukkaa, ja mitä erilaisempia ihmisiä siellä on, sitä rikkaampi kirkon yhteisöstä tulee.